Strömforsin ruukin historiaa

Strömforsin ruukki on yksi Suomen vanhimmista rautaruukeista. Kymijoen läntisimmän haaran vedet pyörittivät Strömforsin rautaruukin vesirattaita yli 250 vuoden ajan pitäen vesivasarat liikkeessä sekä sepät ja sällit kiireisinä.

Raudan taonnasta ruukin idylliin

Strömforsin ruukin syntyvaiheet liittyvät Ruotsin valtakunnan rautateollisuuden vankkaan asemaan 1600-luvun kansainvälisillä markkinoilla. Myönteistä kehitystä varjosti kuitenkin huoli Ruotsin omien metsävarojen ehtymisestä, jonka katsottiin muodostavan uhan valtakunnan rautateollisuudelle. Tästä syystä uudet tuotantolaitokset pyrittiin sijoittamaan valtakunnan laitamille.

Vapaaherra Johan Creutz perusti vuonna 1695 ensimmäisen kankivasarapajan Petjärven kylään, joka oli osa laajaa Pyhtään pitäjää. Pajan sijainti Kymijoen läntisimmän haaran varrella oli mitä parhain: koskista saatiin runsaasti vesivoimaa kaikkina vuodenaikoina ja lisäksi läheisyydessä sijaitsi laajoja metsäalueita.

Turun rauhassa vuonna 1743 Venäjän ja Ruotsin rajaksi tuli Kymijoen läntisin päähaara ja silloinen Pyhtään pitäjä jakautui kahtia. Pitäjän Ruotsin puoleista osaa ryhdyttiin kutsumaan Ruotsin Pyhtääksi. Ruotsin puolelle jääneen ruukin ostivat Anders Nohrström ja Jakob Forsell heti Turun rauhan jälkeen 1744. Samalla ruukki sai nykyisen nimensä Strömfors uusien omistajiensa nimiyhdistelmän mukaan. Myöhemmin (1817) myös pitäjän ruotsinkielinen nimi muutettiin virallisesti Strömforsiksi.

Anders Nohrströmin ja Jakob Forsellin aikana ruukin toiminta laajeni ja ruukin alueelle perustettiin manufaktuuripaja, saha ja mylly. Vuonna 1781 ruukin omistajaksi tuli  aateloidun Jakob af Forsellesin poika vuorineuvos Henrik Johan af Forselles. Hänen leskensä Virginia af Forselles peri 31-vuotiaana, kahden pienen lapsen äitinä, laajan ruukkitilan. Ruukilla vuorineuvoksettaren aika tunnettiin ”Hänen Armonsa aikana”. Hän hallitsi ruukkia rautaisella otteella ja ajoi sen etuja koko tarmollaan lähes 60 vuotta, kuolemaansa saakka. Ruukin nykyinen ilme on peräisin Virginia af Forselles’in aikakaudelta keskeisenä rakennuksena hänen rakennuttamansa kolmikerroksinen punainen puurakennus joen partaalla. Taloa kutsutaankin Armonlinnaksi.

Ruukki pysyi af Forselles´in suvun hallussa 132 vuotta eli vuoteen 1876 saakka. Kauppaneuvos Antti Ahlström osti ruukin ympäröivine maineen vuonna 1886. Hän keskittyi erityisesti sahatoiminnan kehittämiseen. Rautaruukkipajat lopettivat tuotantonsa 1950 toimittuaan lähes samalla tekniikalla yli 250 vuotta. Menetelmien käytyä vanhanaikaisiksi myös sahatoiminta lakkautettiin vuonna 1953.  A. Ahlström perusti muovi- ja sähkötarvikkeita valmistavan uuden tehtaan ruukkiin 1947.

Strömforsin ruukki on aina ollut monitoimiyritys. Ruukkialueella on toiminut rautaruukin, sahan ja myllyn lisäksi myös panimo viinanpolttimoineen, krouvi ja tiilitehdas. Lisäksi on harjoitettu maa-, metsä- ja puutarhataloutta sekä miilunpolttoa.

Patruunasukupolvien luoma miljöö on säilynyt näihin päiviin asti lähes ennallaan vahvan omaleimaisena ja viehättävänä kokonaisuutena. Ruotsinpyhtään ruukkialueelle vahvistettiin vuonna 1969 suojelukaava, joka on Suomen ensimmäinen haja-asutusalueen taajaman suojelukaava. Alue ja sen rakennukset ovat Museoviraston suojeluksessa. Vuoden 2010 alussa toteutuneessa kuntaliitoksessa Ruotsinpyhtään kunta ruukkialueineen liitettiin osaksi Loviisan kaupunkia.

Sepät – ruukin puukenkäaatelia

Vuoden 1750 tienoilla Ruotsinpyhtään väestömäärä oli noin 1 300, joista noin 10 % työskenteli ruukin yhdyskunnassa.
Ruukin kankirautapajassa työtä tehtiin kahdessa kahdentoista tunnin vuorossa, vapaata oli lauantain iltakuudesta sunnuntain iltakuuteen. Kankirautapajan seppien ja oppipoikien lukumäärä pysyi suhteellisen tasaisena 1800-luvun ajan. Tavallisin vahvuus oli kaksi seppämestaria ja kaksi kisälliä sekä kahdesta neljään sepänrenkiä. Nippu- ja naulavasarapajassa työväkeä oli hieman enemmän, neljästä kuuteen seppää.

Työväen ydin koostui sepistä, jotka olivat arvostettuja ammattimiehiä. Heillä oli muuta väkeä paremmat palkat, suuremmat asunnot ja oikeus saunoa perheineen lauantaina ja jouluaattona – muu väki sai kylpeä vain viikolla. Sepillä oli myös huomattavia luontoisetuja, muun muassa pieni pelkotikku, perunamaa ja karsinat ruukin patruunan navetassa.

Kenestä tahansa ei seppää tullut. Ammatti kulki usein isältä pojalle ja pitkä tie käsityöläismestariksi alkoi oppipoikana ja sen jälkeen kisällinä. Kisälli sai mestarin tai mestarin kisällin arvon suoritettuaan oltermannille virallisen kisällinäytteen.

Muut väki piti Strömforsin ruukin seppiä ”melkein herrasväkenä”. Vielä 1800-luvun lopulla sepillä oli oma penkki arvopaikalla kirkossa. Suurina juhlapyhinä seppämestarit pukeutuivat hännystakkeihin, silintereihin ja valkoisiin käsineisiin.