Loviisan kaupungin museon kokoelmat

Loviisan kaupunki on perustettu vuonna 1745 ja Loviisan kaupungin museo on toiminut kaupungissa vuodesta 1904 lähtien. Museon kokoelmat edustavatkin paikallista kaupunkikulttuuria 1700-luvun keskivaiheilta saakka. Myöhemmin kuntaliitosten myötä museokokoelmat ovat täydentyneet muun muassa Viirilän kotiseutumuseon talonpoikais- ja käsityökulttuuria edustavalla esineistöllä sekä Ruukin pajamuseon kokoelmalla.

Loviisan kaupungin museon kokoelmia

Loviisan historiassa tärkeät toimialat kuten merenkulku, eri alojen käsityöt, erityisesti tinan valanta ja hopeataonta, sekä paikallisesti valmistetut kustavilaishuonekalut ovat edustettuina Loviisan kaupunginmuseon kokoelmissa. Kokoelmiin kuuluu myös Loviisan kylpyläaikaan liittyviä esineitä 1800-luvulta sekä muistoja säveltäjä Jean Sibeliuksesta. Lisäksi museokokoelmista löytyy jonkin verran tekstiilejä, museointendentti Jedvard D:son Iveruksen kirjasto sekä muuta kirjallisuutta 1700-1900-luvuilta, kolikoita ja valokuvakokoelma.Kokoelmat on pääasiassa saatu lahjoituksina, museon viime vuosien hankinnat ovat olleet etupäässä paikallisesti valmistettua hopeaa.

Loviisan kulta- ja hopeasepät

Kulta- ja hopeateosten tunnistamista ja ajoittamista helpottavat niihin tehdyt tarkastusmerkinnät. Täydellisimmässä leimauksessa on viisi eri leimaa: valmistajan nimileima, tarkastus- eli kruunuleima, pitoisuus- eli arvoleima, paikkakunnan leima ja vuosikirjainleima. Valmistajan nimileima on näistä vanhin.

Vuosikirjainleimauksen yhtenäisti koko valtakunnassa vuonna 1758 annettu asetus, jonka mukaan vuosi 1759 merkittiin A:lla ja kun 24-kirjaiminen aakkosto oli käyty läpi, jatkettiin 1783 merkillä A2 jne. Viimeinen tämän sarjan vuosi oli Suomessa C3=1809. Vuodesta 1810 aloitettiin kirjaimisto jälleen alusta ( A = 1810… Z = 1833, A 2 = 1834 ….)

Hopeapitoisuutta osoittava ”oltermannin köynnös” oli käytössä vuoteen 1754, jolloin tarkastus siirtyi ammattikunnalta valtiolle ja leimaksi tuli kolme kruunua, mikä taas Suomessa vaihdettiin 1810 yhden kruunun leimaan. Vuodesta 1853 ilmaistiin jalometallipitoisuus numeroilla ja vuonna 1929 annetun asetuksen mukaan on kaikki Suomessa valmistetut ja maahan tuotetut kulta- ja hopeateokset varustettava tarkastusleimalla, jossa jalometallipitoisuus ilmoitetaan tuhannesosina ( hopeassa 813, 875 ja 916).

Loviisan kaupunkileima: L – kirjain

Loviisassa toimineet hopeasepät:
Hans Dammerth / D 1748-1770/1778
Eric Björkman / EB 1778-1791/1793
Carl Johan Westrell / CI 1779-1790
Herman Fredrik Poitzell / HFP 1791-1821
Eric Gröndahl / EG 1793-1796(97)
Johan Zettersten / IZ 1798-1837
Johan Tallberg / IT 1807-1831
Fredrik Tiander / FT 1823-1869
Henrik Öhberg / HÖ 1829-1840 (1844)
Per Adolf Lönnroth / PAL 1829-1851
Anders Wilhelm Felixzon / AWF 1850-1906
Carl Gustaf Ekholm / CGE 1869-1874
Guido Alm / G.ALM 1902-1942

Loviisassa leimatut jalometallit

Leimauksen alkaessa 1754 jalometalleja leimaavia kaupunkeja oli Suomessa 11, viimeisenä Ruotsin vallan tilastovuotena 1806 kaupunkeja oli 20. Ruotsin vallan aikana Suomen ylivoimaisesti johtavin kaupunki oli Turku, jossa leimattiin lähes puolet koko maan kulta- ja hopeamäärästä. Turun leimausmäärät olivat huomattavat myös koko Ruotsin valtakuntaa ajatellen, mutta Suomen muiden kaupunkien määrät sitävastoin perin vähäiset. Toisella sijalla on Helsinki; kullan leimauksessa kolmantena on Oulu, hopean Tornio. Molempien metallien leimauksessa Loviisalla on neljäs sija. Kultaa leimattiin Loviisassa vuosina 1754-1806 yhteensä 6,7 kg ja hopeaa 813,4 kg, mutta lähes samoihin määriin ylsivät hopean suhteen Oulu ja Hämeenlinna. Loviisan paras vuosi oli 1800, jolloin Loviisan kultasepät leimasivat yhteensä 39,3 kg hopeaa. Loviisassa vuosittain leimatun kullan määrä oli koko Ruotsin vallan ajan varsin vähäinen, mutta ylti kuitenkin vuonna 1803 732 grammaan.

Suuriruhtinaskunnan tilastoissa Loviisalla on 1836 jopa 3. sija ja vuosina 1824, 1853 ja 1854 4. sija, mutta mm. Vaasa, Hämeenlinna ja Kuopio alkoivat 1810-ja 1820-luvuilla leimata huomattavia määriä jalometalleja. Loviisan kaikkien aikojen paras hopeavuosi oli 1853, jolloin kaupungin kaksi kultaseppää leimasivat yhteensä 50,8 kg. Kultaa leimattiin eniten vuonna 1860, 1,3 kg. Loviisalaisen hopean leimausmäärät alkoivat laskea 1859, huomattava pudotus tuli 1863 ja varsinainen romahdus 1866, jolloin leimatun hopean määrä putosi 10,3 kiloon eikä enää noussut aikaisemmalle tasolle. Viimeisenä tilastovuotena 1883 Loviisan ainoa kultaseppä Felixzon leimasi enää 2,2 kg hopeaa, mutta kultaa niinkin paljon kuin 815 g.

Mitä hopeaesineitä loviisalaiset hankkivat?

Jalometallit olivat kalliita ja niistä valmistetut esineet olivat ylellisyysesineitä. Kullasta tehtiin hyvin vähän muuta kuin sormuksia ja aika-ajoin korvarenkaita, mutta kun taskukellot yleistyivät, tilattiin kultaisiakin kellonkuoria ja kellonperiä riipuksineen. Isot hopeaesineet eli corpushopea tehtiin aina tilauksesta, pikkuesineitä ja lusikoita voitiin tehdä varastoonkin, joskaan loviisalaismestarien jäämistöissä ei suuria määriä myyntihopeita ollut.

Kautta aikojen erilaiset lusikat ovat olleet kultaseppien tärkeintä leipätyötä. 1700-luvun lopulla myös kengän- ja polvihousunsoljet muodostivat huomattavan osan kultaseppien tuotannosta vaikka ne nyt ovat lähes kokonaan kadonneet kuten myös aikoinaan tärkeät hopeakannukset ja sapelinhelat.

Kustavilaisten huonekalujen valmistus Loviisan seudulla

Samaan aikaan kun konterfeijari NILS SCHILLMARK toimi Loviisanseudulla teki uusklassinen tyyli tuloaan Ruotsiin ja Suomeen. Tyylikausi ajoittui Kustaa III:n ja Kustaa IV:n hallitsijakausiin ja aina 1800-luvun alusta lähtien on kautta 1772-1809 siten kutsuttu kustavilaiseksi kaudeksi. Tyyli haki esikuvansa antiikista, 1700-luvulla uudelleen löydetyillä kaupungeilla Herculaneum ja Pompeiji oli suuri merkitys tyylin kehitykselle. Vuonna 1789 tapahtuneeseen Ranskan vallankumoukseen asti Ranska oli Ruotsi-Suomen suuri innoituksen lähde ja sen jälkeen Englanti.

Tyylin tavoittelemat yksinkertaisuus, puhtaus ja harmonia sopivat erinomaisesti Pohjolaan, suorat linjat ja pidättyvä ornamentiikka sopivat myös kotimaisille puulajeillemme ja ne voitiin suhteellisen nopeasti omaksua myös paikallisesti. Kustavilaistyylistä tuli hallitseva sekä Ruotsissa että Suomessa pitkälle 1800-luvulle ja sen kautta renessanssi lopulta jätettiin.

Erityisesti myöhäiskustavilaisella kaudella, 1780-90-luvuilla, kun käyttöön oli saatu Englannissa, Sheratonin ja Hepplewhiten julkaisemat mallikirjat, alkoi Ruotsissa ja Suomessa kehittyä paikallisempi huonekalujen valmistus. Suomessa valmistettiin myös kustavilaisia huonekaluja, jotka poikkesivat ruotsinmaalaisesta mallista. Pohjanmaalla saatiin vaikutteita esim. Saksasta ja Loviisan-Heinolan seudulla valmistettiin paikallisia muunnelmia Sheratontuoleista 1800-luvun alussa.

Paikalliseen kustavilaiseen puusepänperinteeseen, joka 1700-luvun loppupuolella syntyi Loviisan-Heinolan seudulla, sisältyy eräitä erityisiä koriste-elementtejä, jotka tutkija Heikki Hyvönen liittää Ruotsin Blekingen lääniin. Hän pitää loviisalaispuuseppää Paul Adolf Gulinia, joka hyväksyttiin kisälliksi 1790 Karlskronassa, tyylin tuojana Loviisanseudulle. Gulin työskenteli kisällinä Ronnebyssä ja Karlskronassa vuoteen 1793 saakka ja Viipurissa vuosina 1794-97, minkä jälkeen hän tuli Loviisaan. Loviisassa hänet hyväksyttiin mestariksi vuonna 1799. Vuodesta 1808 lukien hän oli myös huonekalutehtailija. Gulin koulutti suuren määrän oppipoikia ja kisällejä. Heistä moni päätyi mestariksi seudun kaupunkeihin, kuten Haminaan, Helsinkiin, Porvooseen, Loviisaan ja Vaasaan.

Toinen, erityisen Loviisa-Iitti-Heinola -tyylin tärkeä eteenpäinviejä oli puuseppä Jacob Abrahamsson Nygrén. Nygrén toimi Loviisan ja Heinolan välisellä alueella ja kehitti paikallista tyyliä edelleen Anjalassa, Artjärvellä, Iitissä, Askolassa ja Heinolassa ja se liitetään vahvasti hänen nimeensä, vaikka Gulin varsinaisesti oli tyylin alullepanija. Nygréniä seurasivat vielä Johan Falls (Juho Falls) 1790-1861, Staffan Tickander (Taavi Tickander) 1789-1855 ja Gustav Sundgren (Kustaa Sundgren) 1795-1863.

Tinanvalajat

Kaikki maassamme toimineet tinanvalajat eivät olleet syntyjään suomalaisia, vaan vanhaan ammattikuntaperinteeseen kuului varsinkin kisälliaikana laajalle ulottuva matkustelu. Suomesta lähdettiin mielellään valtakunnan pääkaupunkiin Tukholmaan ja vastaavasti 1800-luvulla Pietariin.

Tinan luonnollisin käsittelytapa pehmeydestä ja matalasta sulamislämpötilasta johtuen on valaminen. Valumuotit ovat useimmiten kiveä tai metallia, lähinnä messinkiä. Muottien valmistaminen oli kallista, mutta ne kestivät käyttöä vuosikaudet. Tämä aiheutti eräänlaista muotojen viivästymistä, eli aikoinaan muodikasta esinetyyppiä saatettiin valmistaa kymmeniä vuosia, jopa satakin vuotta muotikauden jälkeen.

Käyttöesineistä kynttilänjalat toimivat eräänlaisena tiennäyttäjänä uusien tyylivirtausten tullessa.
Tinalla oli tärkeä asema kotitalouksissa sekä tarjoilu- että ruokailuastioina ennen posliinin ja fajanssin yleistymistä 1700- luvun loppupuolella.

Kaikki Suomessa toimineet valajat olivat kaupungeissa, ja työpajat siirtyivät mestarin lopetettua uudelle mestarille erilaisin sopimuksin. Maaseudulla ei tinanvalua saanut varsinaisesti harjoittaa.

Määräyksiä tinaesineiden ja myös muiden jalometalliesineiden leimaamisesta täydennettiin vuosien kuluessa niin, että 1700-luvun jälkipuoliskolla voitiin leimaryhmästä nähdä esineen valmistaja, valmistuskaupunki, valmistusvuosi, metallisekoituksen laatu sekä laadun tarkkailua osoittava tarkistusmerkki.

Loviisassa toimineet mestarit:
Johan Henrik Swahn 1757 – 1761
Daniel Henrik Lindegren 1762 – 1789
Erik Lodin 1792 – 1801
Hans Christoph Reincke 1799
Göran Fick 1802-1818
Isak Gustaf Nordström 1823 – 1882, Suomen viimeinen tinanvalaja

Loviisan museon komendantintalon kolmannessa kerroksessa voi tutustua tinanvalajan työpajaan ja sen muotteihin, työkaluihin ja esineisiin. Myös Komendantitalon toisessa kerroksessa on esillä Loviisassa valmistettuja tinaesineitä.